Rakel Hiltunen

	OLIN POLVILEIKKAUKSESSA Kirjoittanut rakelhiltunen 15 Elokuu, 2010 Kirjoitukset RAKEL HILTUSEN KIRJOITUS HELSINGIN REUMAYHDISTYKSEN LUUVALO - LEHDESSÄ    Löysin kesämökin päiväkirjastani merkinnän polvikivusta jo useita vuosia sitten. Silloin en arvannut, että minulle oli kehittymässä nivelrikko molempiin polviin. Vuosien saatossa liikkumiseni vaikeutui ja aloin vältellä pitkiä kävelymatkoja ja portaiden kipuamista. Tulehduskipulääkkeet ja nivelpistokset sekä työpaikan fysioterapian tuki auttoivat aikansa, mutta vääjäämättömästi lähestyi päätöksenteon aika. Vuosi sitten työterveyslääkärini ehdotti ortopedin konsultaatiota leikkausta ajatellen. Lähete kirjoitettiin HUS:iin syyskuussa 2009. Alkoi kova jännittäminen, milloin sairaalasta otetaan yhteyttä. Olin päättänyt, että luotan julkiseen terveydenhoitoon ja siihen, että hoitoon pääsy tapahtuu hoitotakuulain mukaisesti. Olin tottunut kuuntelemaan toisten ihmisten kokemuksia leikkausjonoista nyt olin itse samassa tilanteessa.   Tammikuussa tänä vuonna tuli kutsu poliklinikalle Peijaksen sairaalaan ja leikkaus tapahtui toukokuun puolessa välissä. Lähes hoitotakuun mukaisesti. Molemmat  polvet leikattiin ”samassa istunnossa”. Jälkeenpäin ajatellen tuntuu siltä, että leikkauksen odottaminen, kipujen lisääntyminen ja liikkumisen hankaloituminen veivät suuren osan energiaa koko elämästä. Tilanne verotti työntekoa ja teki minut sulkeutuneeksi kanssaihmisille, koska minun oli vaikea puhua omista asioistani toisille. Luin kaiken mahdollisen tekonivelleikkauksista ja kuuntelin ihmisten kertomuksia uudella intensiivisyydellä. Iltasanomissa oli kuvien kanssa juttu kansanedustaja Eero Lehden polvileikkauksesta. Hänestä tulikin sitten minun vertaistukeni. Oli helppo hänen kanssaan puhua vaivoista ja leikkauksesta ja siihen liittyvästä kuntoutuksesta. Olen lukuisia kertoja puhuessani terveydenhoidosta nostanut esille vertaistuen merkityksen ja järjestöjen aseman sen antamisessa. Nyt sain omakohtaisesti kokea, miten tärkeää on asioiden jakaminen saman kokemuksen läpikäyneen ihmisen kanssa.   Omakohtainen huoli terveyden säilymisestä ja terveydenhoidon asiakkuudesta oli minulle hyvin monella tavalla opettava kokemus. Ymmärrys ja tieto lisääntyivät. Hus:ssa tekonivelleikkaukset on keskitetty sekä polvien, että lonkkien osalta Peijakseen. Vaikuttaa siltä, että ratkaisu on ollut hyvä. Osaaminen voi kasvaa kun tapauksia on paljon ja myös kehittämistyöhön saadaan lisäarvoa. Olemme lukeneet viime aikoina lehdistä, että HUS kamppailee jonojen lyhentämiseksi hoitotakuulain mukaisiksi. Tämän havaitsin itsekin poliklinikalla ja osastolla. Lääkärit ottavat jononpurkupotilaita vastaan iltaisin ja leikkauksia tehdään ylimääräisesti lauantaisinkin.    Kirurgisilla osastoilla potilaiden vaihtuvuus on kiivastahtista. Ihmettelen miten he jaksavat. Varmaan kuukauden tai kahden talkoot olisivat vielä kohtuulliset, mutta kun tästä tahdista voi tulla pysyvä olotila, se ei voi olla vaikuttamatta ihmisten jaksamiseen ja samalla hoidon laatuun.   Eduskunnassa käsitellään nyt syksyllä terveydenhoitolain uudistusta. Hyvä asia siinä on, että hoitotakuuaikaa lyhennetään kolmeen kuukauteen. Lisärahoitusta ei kuitenkaan ole tulossa, jotta saataisiin riittävät resurssit sekä lääkäreille, että hoitohenkilökunnalle. Valtio ei tue kuntia tässä rahoituksessa ja kuntien tiukka talous kiristää jälleen erikoissairaanhoidon palvelujen ostobudjetteja. Hyvä tavoite uhkaa jäädä toteutumatta.   Kipujen ja epävarmuuden kanssa eläville ihmisille hoitoon pääseminen mahdollisimman nopeasti on erittäin tärkeää. Useimmiten voidaan nopealla hoidolla estää lisävaurioiden syntyminen ja sairauden eteneminen. Heinolan Reumasairaalan lopettaminen oli hyvinvointiyhteiskuntamme raskain takaisku. Keskussairaaloiden mahdollisuudet korvata sitä kokonaisvaltaista hoitoa, jota Heinolassa annettiin, ovat nyt puutteelliset. Vuosikymmenten aikana kehittynyt moniammatillinen osaaminen ei ole tilastoja eikä kappaletavaraa jota voidaan siirtää hyllyltä toiselle. Omakohtainen kokemuksenikin vahvistaa, ettei sairaaloiden nykymenossa motivoituneella ja ammattitaitoisellakaan henkilöstöllä ole mahdollisuuksia tehdä omaa työtään parhaalla mahdollisella tavalla niin kuin he itse tahtoisivat. Kiire mittaa vain teknisiä suoritteita.   HUS:ssaleikkausjonossa oleva potilas kutsutaan ensin ortopedin vastaanotolle poliklinikalle. Kuulin, että käytäntö on se, että sama lääkäri on myös leikkaamassa. Se on hyvä. Paria viikkoa ennen leikkausta potilas kutsutaan kirurgiselle osastolle, jossa hän tapaa koko tiimin; ortopedin, anestesialääkärin, sairaanhoitajan ja fysioterapeutin. Tämä menettely vaikutti oikein toimivalta. Mielessä olleisiin kysymyksiin tuli vastauksia ja jokaisen ammattilaisen oma tapa kerätä tarvittavat potilaan terveyteen liittyvät tiedot, loi turvallisuuden tunteen. Tämä käytäntö Peijaksessa toimii hyvin.   Sairaaloissa sisäiset organisaatiomuutokset ovat samankaltaisia kuin muillakin työpaikoilla, erityispalveluja keskitetään omiksi yksiköiksi ja sieltä sitten toiset tilaavat niitä. Joissakin sairaaloissa fysioterapiayksiköt ovat juuri tällaisia. Kokemukseni kautta olen vakuuttunut, että fysioterapeutin läsnäolo kirurgisen osaston sisällä on välttämätöntä. Hänen ammattitaitonsa niveltyy osaksi muun hoitohenkilöstön työtä ja on hyvin henkilökohtaisesti jokaista potilasta huomioivaa. Vaikka leikattu ihminen on osastolla ollessaan tietynlaisessa kiihtymystilassa ja kaikki ohjeet eivät jää pysyvästi mieleen, on kuitenkin kuntoutumisen kannalta ratkaisevaa, että fysioterapeutti auttaa alkuun ja asettaa tavoitteet potilaalle jatkaa sitten kotona omin avuin. Sairaala toimi minun kohdallani hyvin.Minulla on kuitenkin ollut hyvät taustatuet sekä työterveydenhoidossa, että lähipiirissä. Sain ohjeita ennen leikkausta ja leikkauksen jälkeen. Jokaisen pitäisi saada omassa rauhassaan riittävästi tietoa siitä, mitä itse voi tehdä kuntoutuakseen. Järjestelmässämme on tässä suuri vaje. Perusterveydenhoidon tehtävänä tulee olla leikkaukseen menevän ihmisen valmentaminen ja kuntoutuminen leikkauksen jälkeen, jotta hoidon tulokset saataisiin todella potilaan parhaaksi hyödyksi.   Olen saanut uuden otteen elämään. Liikkuminen on nautinto. Energiaa ja iloa on vapautunut toimintatarmoksi hyvän terveydenhoidon puolesta.  Reumayhdistyksillä on kallisarvoinen tehtävä olla yhdyssiteenä reumasairaille ihmisille, kerätä tietoa sairaudesta ja tuoda tätä tietoa ulos yhteiskuntaan.